Istun taas zoomissa, jossa kehitetään jotain tai luodaan vaikutelmaa siitä, että kehitetään jotain. Koetan pitää mielessä, mitä kokous koskee ja seuraan ikkunasta puun runkoa pitkin kiipeilevää oravaa. Katon rajassa on hämähäkinverkko ja vieressäni on kirja, jonka otsikko sanoo Stand Firm. Kokouksen osallistujat tuijottavat ruudussa olevaa powerpoint-slaidia, jossa lukee jotain halusta tulla maailman parhaiksi. Ilmassa on väsymystä, hiljaisuus on sakea. Piirrän muistivihkoon epämääräisiä kuvioita.

Saan kutsun. Tuletko Kristiina puhumaan meille siitä, että opettajille tarvitaan laajempaa yhteiskunnallista ymmärrystä? Joo toki, vastaan. Kun opettajat on niin väsyneitä, toteaa kutsuja. Kysyn, kuinka paljon jätetään aikaa keskustelulle. Noin 15 minuuttia on hyvä, saan ohjeistukseksi.

Luen lehdestä, kuinka opettaja vaihtoi alaa, koska ei jaksanut opettajien tarvetta todistella jollekulle, että töitä on paljon ja että oikeiden töiden rinnalle oli tullut työnteon teeskentely. Samassa jutussa tutkija vakuuttaa tuhannennen kerran kaikkien väsymystä ja uupumusta. Samassa lehdessä Päivän timantiksi valittu juttu on otsikoitu: Miksi kumppanin itsetyydytys herättää mustasukkaisuutta?

Sähköpostiin tulee kutsu tilaisuuteen, joka puhuu koulutuksen tulevaisuuden haasteista, nopeaan kehitykseen vastaamisesta, epävarmuuden kohtaamisesta, menestymisestä.

Lähetän tutkimusryhmälle vinkin kirjasta, jota aloin lukea sunnuntaina, mutta joka jäi kesken.

Vaihdan ajatuksia kollegan kanssa tilaisuudesta, johon meidät on kutsuttu jälleen jonkin asian kehittämistarkoituksessa. Kumpikaan ei jaksa miettiä, mitä sanoa, tyydytään etsimään aika, joka sopii molemmille.

Täytän kalenteria päivän aikana monta kertaa. Päivät kalenterissa täyttyvät lyhenteistä ja huutomerkeistä, jossain parin viikon päässä on tyhjä tila.

Kollega on harmissaan siitä, kuinka kaikki keskittyvät pelkästään CV:n kasvattamiseen eikä kukaan enää ’engage’. Kysyn häneltä ’What if it us who have difficulties to engage?’.

Kirjoitan itselleni ja joskus sosiaaliseen mediaan ajatuksia, kun saan niistä kiinni. Kirjoitan sanan väsyminen useamman kerran. Kysyn lopuksi, että entä jos onkin huono ja riittämätön, entä sitten?

Kollega laittaa viestiä ja kysyy, että mitä oikein puhuin aiemmassa tilaisuudessa, kun se on ollut kaikesta päätelleen täydellinen succee. Vastaan, että olin vain taas pilaamassa iloa, ja että ihmiset näyttää tykkäävän siitä, kun iloa pilataan. Se on ilo.

Edessä on käsikirjoitus, jossa tarkastelemme koulutuksen markkinoitumista. Aineisto on valtava. Tuijotan tekstiä ja taulukkoa. Mitään ei tapahdu. Sitten lunta alkaa sataa hiljalleen.

Kollegan kanssa todetaan, että edessä on tilaisuus, johon pitää mennä inspiroimaan ja inspiroitumaan.

Valmistaudun edessä olevaan zoom-kokoukseen, jossa olen nostamassa esille ongelman, jonka olen nostanut esille useita kymmeniä kertoja. Mietin, miten puhua ongelmasta niin että se tulisi kuulluksi ja kun kaikki on jo moneen kertaan sanottu. Ei haluaisi suostua moduulin tuottajaksi koneistoon vai onko sitä jo? Voiko toistossa olla yllätyksellisyyttä? Seuraan ikkunasta oravaa, joka juoksee vinhaa vauhtia puusta alas.

Saan viestin, jossa annetaan palautetta aiemmasta puheenvuorostani, joka oli liikuttanut ja jossa oli osallistujan mukaan ollut vimmaa ja kaipausta. Jään miettimään sanaa kaipaus. Kirjoitan takaisin, että tunnistan kaipauksen, mutta mietin, että onko se kaipausta johonkin sellaiseen, jota ei koskaan ollutkaan.