Nuorten työhön ja koulutukseen pääsy ovat olleet Euroopan laajuisia ongelmia ja joiden ratkaisemiseksi on kehitetty lukuisa määriä poliittisia toimintaohjelmia. Suomessa nuorten koulutussiirtymiä on toteutettu pääasiassa lyhytkestoisten interventioiden muodossa, toimijaverkostossa, jossa yhdistyy julkisen, kolmannen ja yhä enenemässä määrin kolmannen sektorin toimijat. Näitä ohjelmia olemme kutsuneet nuoriin kohdistuviksi tukijärjestelmiksi. Julkisessa keskustelussa tukijärjestelmät näyttäytyvät hyvää tarkoittavina, yksilöllisten oppimisurien säätelijöinä ja mahdollistajina ja yksilöllisinä ajateltujen kykyjen ja kompetenssien vahvistajina, ja joilla sitten sopeutetaan nuoria yhteiskuntaan. Nuorten tukijärjestelmien taustalla olevan politiikan, politiikan toteutustapojen ja seurausten kriittisempi tarkastelu on ollut yllättävä vähäistä, ehkä siksi, että on itsestään selvästi uskottu järjestelmien hyvää tarkoittavuuteen (Brunila et al. 2021.)
Nuorten työn ja koulutuksen ulkopuolella oleminen on näyttäytynyt keskeisenä ongelmana nimenomaan yhteiskunnan taloudellisen kehityksen näkökulmasta, ja julkisessa keskustelussa se on käsitetty yhä enemmän syrjäytymisen synonyymiksi. On hyvä myös mainita, että tukijärjestelmien kasvavasta määrästä huolimatta ei ole olemassa yhtä tai yhtenäistä ymmärrystä siitä, mistä me oikeastaan puhutaan ja mitä viimekädessä pyritään ratkaisemaan, kun puhutaan nuorten syrjäytymisestä. Emme tahdo kiistää tukijärjestelmien merkitystä yksittäiselle nuorelle. Sen sijaan haluamme siirtää tarkastelumme yksilöstä laajemmalle; käytäntöihin, tietojärjestelmiin, valtasuhteisiin, oletuksiin, vuorovaikutukseen ja kohteluun, jotta pystyisimme tarkastelemaan tukijärjestelmien merkitystä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa merkityksessä.
Tukijärjestelmät ja haavoittuvuuden eetos
Haavoittuvuuden eetoksella tarkoitamme ajalle tyypillistä ajattelu- ja toimintatapaa, jota selittää osin ajalle ominainen individualistinen ja psykoemotionaalisia ongelmia korostava mentaliteetti. Nuorten tukijärjestelmien kontekstissa olemme tarkastelleet nuorten haavoittuvuuden eetosta hallinnan, luokittelun ja erityisesti poliittisen ohjauksen välineenä, jolla tuotetaan asioita ja olosuhteista. Haavoittuvuuden käsite ilmaantui EU:n poliittisen ohjauksen käsitteistöön 1990-luvulla, koska riskin käsitettä pidettiin liian teknisenä. Haavoittuvuuden käsitteen nähtiin tarjoavan ihmisiä ja ihmisten toimintaa koskevaan poliittiseen ohjaukseen jossain määrin humaanimpaa sävyä, kuten tutkija Marja-Liisa Honkasalo on tuonut esille. Haavoittuvuuden ajatus on levinnyt yhä laajemmalle politiikkaan ja alkanut läpäistä koko poikkisektoraalista nuorisopolitiikkaa sekä nuoria koskevia koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Leimallista sille on se, että yhä suurempaa osaa väestöstä ja etenkin nuorista on alettu lukea haavoittuvuuden piiriin tavalla, joka korostaa nimenomaan psykoemotionaalisia ongelmia. Myös omissa aineistoissamme eetos näyttäytyy siten, että varsin erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria pidetään lähtökohtaisesti syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina sekä muilla tavoin vajavaisina ilman, että ongelmien paikantamista yksilöön ja tämän psykoemotionaalisiin piirteisiin juurikaan problematisoidaan. Tämä johtaa usein siihen, että nuori ja nuoren mieli nähdään edellä esitettyjen ongelmien kautta.
Olemme tutkimustuloksissamme tulleet huomanneiksi haavoittuvuuden eetoksen rinnalla myös ajattelun taloudellistumista etenkin työmarkkinakelpoisuutta ja yrittäjyyttä korostavien odotusten muodossa. Tukijärjestelmien piirissä taloudellistuminen kohtaa erilaisia nuoria ja nuorten toimintaa määrittäviä yksilölähtöisiä käytäntöjä, jotka tähtäävät nuorten käyttäytymisen muokkaamiseen ja ohjaamiseen. Tällaisia käytäntöjä ovat muun muassa onnellisuus- ja mielentilavalmennus, omien voimavarojen tunnistaminen ja itsetunnon kohottaminen, voimaannuttaminen, itsetuntemukseen ohjaavat käytännöt ja läsnäolotaitojen vahvistamien. Samassa toimenpiteessä saatetaan yhtäältä tunnistaa ja analysoida erilaisia tunteita ja samanaikaisesti pyrkiä vahvistamaan sisäistä yrittäjyyttä. Nuoria koskevissa tukijärjestelmissä kohtaavat edelliset keskenään jossain määrin ristiriitaiset, mutta toisiaan taloudellistumisen näkökulmasta tukevat ja täydentävät pyrkimykset, joilla on yhteneväinen tavoite: autonominen ja itsevastuullinen mutta myös omista puutteista ja vajavaisuuksista tietoisen subjektin luominen.
Tukijärjestelmien ja niissä esiintyvien käytäntöjen välityksellä nuorten elämäntilanteisiin liittyvät haasteet alkavat näyttäytyä ongelmina, jotka johtuvat yksittäisten nuorten henkilökohtaisista, mielentilaan, persoonaan ja olemukseen liittyvistä puutteista ja vajaavaisuuksista. Tukijärjestelmät puolestaan keskittyvät näiden yksilöllisten ongelmien tunnistamiseen ja validoimiseen sen sijaan, että niiden puitteissa nuorten erilaisia elämäntilanteita kohdattaisiin huomioiden laajemmin nuoren elämänpiiriin liittyviä ja yhteiskunnallisista rakenteista kumpuavia ongelmia. Samalla haavoittuvuudesta tulee nuorelle tarjolla oleva ja erityisesti psykoemotionaalisia ongelmia korostava olemisen ja toiminnan tapa, jossa nuoren kuuluu ensin tunnistaa ongelma itsessä ja sen jälkeen muuttaa omaa olemisen tapaa ja toimintaa toivottuun suuntaan. Tällöin yksilön oletettua persoonallisuutta rakennetaan etukäteen määritellystä lähtötilanteesta, jossa ongelma ensin tunnistetaan ja tunnustetaan itsessä, minkä jälkeen siitä irrottaudutaan kohti taloustalkoohenkisempää olemista ja tekemistä. Tukijärjestelmiä voidaankin ajatella tässä mielessä tapoina, joissa luodaan oikeanlaisia mielialoja, tunteita, odotuksia, olemista, tekemistä ja asennetta sekä toivotun kaltaista kykyjen ja aistimusten kokonaisuutta.
Nuorten tukijärjestelmien hyvää tarkoittava ote ei välttämättä kykene kysymään laajempien yhteiskunnallisten ehtojen perään. Päinvastoin, eetos sivuuttaa historialliset, rakenteelliset ja järjestelmiin liittyvät ongelmat, kuten muutokset työmarkkinoilla, eriarvoisuuden kohteluissa ja oletuksissa, köyhyyden ja monimutkaiset järjestelmien viidakon. Tällöin koulutus näyttäytyy lähinnä teknisenä ongelmanratkaisuna, joka ei enää tavoittele ymmärryksen syvenemistä tai moraalisten ja eettisten lähtökohtien perään kysymistä. Haavoittuvuuden eetos luo myös ongelmallisen uskomuksen, että ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että nuori menee ja kääntyy sisäänpäin, ja tarkastelee itseään tai käyttää peilinään mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Tukijärjestelmä voi toimia yksittäisen nuoren elämäntilanteen helpottajana. Yksilölähtöiset ja –keskeiset lähestymistavat eivät kuitenkaan riitä vastaamaan yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Miten eroon ’minä tiedän mikä sinulle on hyväksi’-otteesta?
Nuorten tukijärjestelmät toimivat haavoittuvuuden eetoksessa, haavoittavina järjestelminä, jotka edellyttävät haavoittuvuutta perustellakseen olemassaoloaan. Haavoittuvuuden eetoksessa nuorille ja nuorten kanssa työtä tekeville on asetettu ennalta määritellyt positiot, joiden kautta nuoriin kiinnitettyjä ongelmia työstetään ja ratkotaan. Mutta minkälainen mahdollisuus tukijärjestelmillä ja niissä toimivilla ammattilaisilla on kyseenalaistaa ja ehkä jopa haastaa vallitsevia toimintatapoja ja asetelmia?
Olemme myös nähneet tukijärjestelmissä toisenlaisia pyrkimyksiä, sellaisia, joissa nuoret ovat voineet olla ja toimia omalla tavallaan. Nuoria on kohdeltu vertaisina, eikä niinkään toiminnan kohteina. Se, että nuoret ovat näyttäytyneet kanssatoimijoina on mahdollistanut keskustelut, jossa nuoret ovat mukana yhtä lailla toimijoina ja tiedonrakentajina. Näin nuorten kanssa on voitu keskustella yhteiskunnallisista asioista ja ongelmista, politiikasta ja valtasuhteista.
Myös nuorten kanssa työskentelevillä on ollut vahva yhteiskuntalukutaito ja myös tutkimuksellista ymmärrystä, jota he ovat pystyneet toiminnassaan hyödyntämään. He ovat tulkinneet yhdessä nuorten kanssa yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja olleet sensitiivisiä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden samoin kun nuorten erilaisten elämäntilanteiden osalta. Näin nuoria ei ole nähty yksittäisen puutteen tai vajavaisuuden kautta. Lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että nuorten kohtaamat ongelmat eivät välttämättä kumpuakaan olemuksesta, ominaisuuksista vaan yhteiskunnasta, politiikasta, rakenteista, käytännöistä, kohteluista ja oletuksista, rasismista, varattomuudesta, sukupuolijärjestelmästä ja talouspoliittisista ratkaisuista. Tämänkaltainen kohtelu on voinut luoda koulutukseen toisen tyyppisen ilmapiirin ja osallisuuden kokemuksen, kuin sellainen koulutus, jossa nuoren on opetettu sisäisen yrittäjyyden löytämistä.
Osa nuorista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, sitä ei pidä ohittaa. Olemme kuitenkin pohtineet paljon sitä yksipuolisuutta, jolla nuorista ja nuorten tilanteista julkisuudessa keskustellaan. Minkälaisiin toimenpiteisiin rahoitusta kohdistetaan ja minkälainen on nuorille tarjolla oleva yhteiskunnallinen asema? Edellä esitettyjen esimerkkien valossa uskomme ja haluamme toivoa, että tukijärjestelmien haavoittava valta saisi uudenlaisia tulkintoja ja myös haastamista osakseen. Näissä tulkinnoissa ongelma ei tällöin kiinnittyisi yksilöön ja tämän vajavaisuuksiin ja joissa nuoret tulisivat kohdatuiksi kanssatoimijoina. Entä jos tilannetta tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla yhteiskunnallisia muutoksia, niitä olosuhteita, joissa sekä ongelmat että niiden ratkaisut muodostuvat. Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi?
Professori Kristiina Brunila
Väitöskirjatutkija Saara Vainio
Kirjoitus pohjautuu Kristiina Brunilan tutkimusryhmän Kasvatus-lehden artikkeliin Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa ja puheenvuoroon Haavoittuvassa asemassa – millä perusteella ja kenen määrittelemänä? –webinaarissa. Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä IDA (Intimacy in Data Driven Culture) –hankkeen kanssa.